Päineen, suomuineen, hän veristä valhetta nieli. Vaikka mahassa potki ja vaisto varoitti, oli silti muka oikea ja hyvä mieli. Raakana, suomuineen, me veristä valhetta söimme. Vaikka kurkussa kihelmöi, silti tulevaa sinetöimme. Vedestä suoraan suomuineen, purimme paskaa lounaaksi, vaikka ei meinannut hammas pystyä, otimme sen maan tavaksi. Evineen, suomuineen, kohti totuuden ääntä aina uudestaan. Mikä se niin taas hulluksi vei, että järkevät miehet luopui totuudestaan?